Innovative lifestyle interventions and evidence-based health -seminaari

Järjestämme torstaina 24.5.2012 klo 9-12 seminaarin näyttöön perustuvasta terveyden edistämisestä. Alustajana on MD, MSPH Thomas E. Kottke, joka toimii näyttöön perustuvan terveyden lääketieteellisenä johtajana HealthPartnersissa Yhdysvalloissa.

Lisätietoja ja ilmoittautuminen Ajankohtaista-sivulla

Häivähdys turkoosia - lahtelainen paikallisidentiteetti kevään kynnyksellä

Rakkaus kulttuuriperintöön yhdistää laajasti kaikkia kulttuuriperinnön tai kotiseututyön parissa vaikuttavia toimijoita – ainakin tämä päätelmä oli tehtävissä Jyväskylässä 12.-13.4.2012 järjestetyn valtakunnallisen museologian seminaarin esitelmien perusteella. Kulttuuriperintö viittaa laajasti kaikkiin menneisyydestä periytyviin aineellisiin ja aineettomiin resursseihin – paikat, luonnonympäristöt, esineet ja narraatiot, jotka kertovat ihmisen suhteista sekä menneisyyden ja nykyisyyden vuorovaikutuksesta. Seminaarikokonaisuutta yhdistävä teema käsitteli paikallismuseoiden arvoa ja asemaa Suomessa: miksi kulttuuriperintöä on tärkeää hyödyntää perusopetuksessa, miten paikallishistorian tallentaminen tukee alueellista juurtumista, millaisia kokemuksia paikalliset mikrohistoriat voivat tarjota museoiden kävijöille? Seminaarissa esiteltiin myös paikallismuseotoiminnan kehittämistyöryhmän loppuraportti, joka tarkasteli edellytyksiä yhteensä yli 900:n säätiö- ja yhdistyspohjaisen paikallis- ja kotiseutumuseon sekä erikoismuseon toiminnan kehittämiseksi.

Seminaarin yhtenä tarkoituksena oli etsiä vastauksia siihen, miten paikallismuseot edustavat ja edistävät kulttuuriperintöä Suomessa. Tässä keskustelussa kiinnostavana näyttäytyvät erityisesti kysymykset paikasta, ajasta ja identiteetistä. Miten paikasta syntyy kotiseutu? Kulttuuriperintökasvatuksen ja toisaalta kotiseututyön tehtävän on tarjota uusille sukupolville edellisten sukupolvien hyväksi kokemaa perintöä ja monikerroksellista historian läsnäoloa nykypäivässä. Kulttuuriperintökasvatuksen tavoitteena on yhteisötasolla lisätä yhteiskunnallisen osallisuuden tunnetta; yksilötasolla tavoitteena saada ihmisestä esiin se, mikä saa tämän kokemaan itsensä hyväksi ja eheäksi. Seminaariesitelmässään Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuraa edustanut Heljä Järnefelt korosti kasvatuksen merkitystä kulttuurisesti rikkaassa yhteiskunnassa: keskeistä etenkin perusopetuksen kasvatustavoitteissa on kyetä vastaamaan siihen, kuinka luoda valmiuksia kasvattaa omia juuriaan muuttuvassa maailmassa. Järnefeltin mukaan moninaisen kulttuuriperinnön arvostaminen seuraa opetuksellista pyrkimystä saada oppija oppimaan esteettis-eettistä lukutaitoa. Kyse on sekä mikro- että makrotason kulttuuriperinnön moninaisuudesta.

Oman kotikaupungin merkityksellistymistä pohtiessani ajatukset kiteytyvät paikallisuuden ja juureutumisen teemoihin. Urheilukaupunki, huonekaluteollisuuden keskus, logistinen solmukohta – me lahtelaiset tiedämme hyvin sen, millaiseen kehyskertomukseen Lahti ja lahtelaisuus nojautuvat. Lahtelaisuuden kuvassa ja sen piirtämisessä tärkeää on kuitenkin myös se, miten tätä ainutlaatuista paikallisidentiteettiä esitetään ja kuinka se näyttäytyy ulkopuolisen silmin. Merkitysten piirtymisen ja välittymisen kannalta tulee muistaa etenkin se, että lahtelaisuuden kuvan piirtäjinä ovat enne kaikkea Lahti ja lahtelaiset itse. Kaupungin fyysisten maamerkkien ja rakennetun kaupunkiympäristön ohella keskeistä paikallisuuden piirtymisessä on se, miten kaupunkia brändätään mielikuvien avulla markkinointiesitteisiin ja toisaalta se, mitä itse tallennamme omiin paikallismuseoihimme. Museologian professori Janne Vilkunan ajatuksia lainaten paikallismuseotyössä me itse rakennamme oman kuvan itsestämme ja samalla vastaamme siihen, keitä olemme ja mistä tulemme. Esitämme siis kuvan siitä, keitä me olemme aktiivisesti argumentoiden: ”meitä me olemme”. 

 Identiteetin rekonstuktio ja pelkkää pikselitodellisuutta? Kansallispukukeskuksen nuket turkoosissaan.

Mitä on sitten on lahtelainen paikallisidentiteetti, mitä on lahtelaisuus? Paikallisidentiteetti rakentuu yhteisyyden ja kuulumisen tunteesta, kotiseudun symboliikasta, kerrotusta tarinoista, esineistä ja kokemusten merkitsemistä paikoista. Paikallisperinnetyön kenttää koettelee nyt kova turbulenssi ja varjonsa alalle heittää myös kuntienyhdistämiseen tähtäävä aluepolitiikka. Aiheestakin se nostattaa maakunnissa uhkakuvia kotiseututyön tulevaisuudesta: miten turvata kotiseututyön tulevaisuus muuallakin kuin Helsingissä? Oma kokemukseni on kaupunkilaisen kokemus, mutta silti uskon, ettei paikallisidentiteetti ole kiinni kuntarajoista kartalla vaan pikemminkin siitä, mitä näiden käsitteellisten rajojen sisällä koetaan ja miten kokemuksia muistetaan ja muistellaan. Näin kevään korvilla lahtelaisuus tuntuu olevan kovassa nosteessa – Pelicansin huikea lento on tehnyt hyvää koko kaupungin ilmeelle ja mentaliteetille, vaikkei jääkiekko kaikkia kaupunkilaisia kosketakaan.

Yhtenäisyyden kokeminen turkoosin kiekkokulttuurin kautta on nykypäivän kotiseututyötä, oman paikallishistorian ja nykyisyyden merkitsemistä tässä ajassa. Lahtelaisten yhteiseksi ylpeyden aiheeksi noussut kiekkojoukkue on herättänyt kaupunkikuvassa uudenlaista, ennen kokematonta syvää paikallisuuden tunnetta, joka toivottavasti kannustaa kaupunkilaisia kaikenlaiseen kotiseudun ja kaupunkikulttuurin vaalimiseen, hoitamiseen ja elvyttämiseen. Kuuluminen, värin tunnustaminen, nostattanee kaupunkilaisissa myös uudenlaista perinteen kokemusta, ja vaikka perinne koettaisiinkin vain kiekkoperinteen muodossa tai seurahistoriallisina anekdootteina, hipaisee se varmasti ainakin jollain tasolla myös kysymyksiä siitä, mitä on olla lahtelainen nykypäivän Lahdessa. Toivottavasti tällainen ajatuksia herättävä, juurruttava ja yhdistävä paikallistunne kantaa pitkälle tulevaisuuteen. Lahtelaisuus ei ole enää vain pelkkä lihamuki.

Rakkaudesta kulttuuriperintöön. Paikallismuseoiden kehittämistyöryhmän loppuraportti. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2012:5.

http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2012/liitteet/OKMtr5.pdf?lang=fi

Paluu Päijät-Hämeeseen – projektitutkijaksi praktikumiin

Hei kaikki blogin lukijat!

Olen Tiina Koskimäki ja aloitin tässä kuussa Lahden tutkijapraktikumissa projektitutkijana. Lahti ja Palmenia ovat minulle tuttuja vuodesta 2007, jolloin olin korkeakouluharjoittelijana Ikihyvä Päijät-Häme -tutkimus- ja kehittämishankkeessa. Sittemmin olen mm. työskennellyt Palmenian Kummilaitos-hankkeessa ja tehnyt Ikihyvä-aineistoa hyödyntäen sosiaalipolitiikan graduni, jossa käsittelin naisleskien elämänpiiriä. Nyt jatkan saman, mutta vuosien varrella entisestään laajentuneen seurantatutkimusaineiston tutkailua väitöskirjaa työstäen.

Aiheenani on tällä kertaa leskeytymisen lisäksi myös muut lähisuhteissa tapahtuvat elämänmuutokset ja niiden vaikutukset päijäthämäläisten ikääntyvien arjen sisältöihin. Muilla elämänmuutoksilla tarkoitan parisuhteen päättymistä eroon, uuden avo- tai avioliiton solmimista sekä niin kutsutun LAT-suhteen löytämistä. LAT-suhteella viitataan suhteeseen, jossa osapuolet ovat yhdessä, mutta haluavat asua erillään (englanniksi Living Apart Together). Tälle termille ei ole toistaiseksi hyvää suomenkielistä vastinetta, mutta joskus on puhuttu esimerkiksi erillissuhteesta, mikä omaan korvaani kuulostaa merkilliseltä sanalta. Seurustelusuhde voisi myös olla jollain tavoin kuvaava termi, mutta ehkä tämän parisuhdemuodon yleistyessä sille löytyy luontaisesti jokin sitä kuvaava käsite. Ehdotuksia otetaan toki vastaan!

Miksi sitten mielenkiintoni kohdistuu ikääntyvien lähisuhteisiin ja niiden muutoksiin ja jatkuvuuksiin? Ensin kiinnostukseni heräsi huomiosta, jonka tein leskitutkimusta tehdessäni: lat-suhteessa ilmoitti olevansa jopa reilu viidennes aineiston naimattomista, eronneista ja leskistä. Osuudet vaihtelevat siviilisäätyryhmittäin, ikäkohorteittain ja sukupuolittain. Tarkemmin aihepiiriin tutustuttuani sain huomata, että lähes kaikki erilaiset parisuhteen muodot ja muutokset ovat yleistyneet vanhempien ikäkohorttien keskuudessa. Eronneiden osuus on kasvanut, uusia suhteita solmitaan enemmän kuin ennen, mutta toisaalta myös naimattomien osuudet ovat nousussa. Näiden muutosten seurauksena laskussa on ainoastaan iäkkäiden leskien osuus, mutta muistettava on, että leskien osuus ikääntyvissä kohorteissa on edelleen ja myös tulevaisuudessa huomattava. Lähisuhteiden näkökulmasta vanhuuden elämänvaihe näyttäytyy näin yhä moninaisempana.

Vähitellen minua alkoi kiinnostaa näiden ilmiöiden tutkiminen tarkemmin olemassa olevan, päijäthämäläisiä yli 60-vuotiaita koskevan aineiston avulla.  Aineistolle esitän tutkimusprosessin aikana monenlaisia kysymyksiä ohjaten näin tutkimustani eteenpäin kohti perimmäisiä tutkimuskysymyksiä. Aloitan tarkastelemalla eri elämäntilanteissa elävien osuuksia ja lähisuhteissa tapahtuvia muutoksia kymmenen vuoden seurannassa, mutta myös retrospektiivisesti tarkastelemalla eri elämäntapahtumien ajoittumista. Sen jälkeen kysyn, miten elämäntilanne ja sen muutokset näkyvät arjessa ja sen haasteissa, miten ikääntymiseen suhtaudutaan ja minkälaisia toiveita ja tarpeita eri elämäntilanteissa elävillä ikääntyvillä on.

Tämä blogi tarjoaa meille projektitutkijoille yhden väylän kertoa tutkimustemme etenemisestä sekä mahdollisuuden jakaa ajatuksiamme tutkimuksenteon haasteista ja oivalluksista. Tutkijapraktikum yhdistää uudella tavalla jatko-opiskelun, tutkimuksen ja alueellisen kehittämistoiminnan, joten ensiarvoisen tärkeää on rohkeasti kokeilla uusia työskentelytapoja ja ottaa näin opiksi kokemastamme. Itsenäistä, ja väliin yksinäistä, apurahatyöskentelyä jo hieman kokeiltuani koen itseni etuoikeutetuksi saadessani tehdä tutkimusta osana vuorovaikutteista työyhteisöä, jossa on monenlaista osaamista ja kokemusta. Tutkimustyölle on siten erinomaiset edellytykset.

Tapaamisiin Lahdessa!

Heimoaatetta ja tikutuksia Kalevalan laulumailta

Siell’ usein matkani määrätöin

Läpi metsien kulki ja näreiköin,

Minä seisoin vaaroilla paljain päin

missä Karjalan kauniin eessäin näin.

- Karjalan kunnailla, 3. säkeistö, suomenkieliset sanat kansansävelmään Valter Juva

Oheiset kansanlaulun säkeet symboloivat nostalgisoivaa heimohenkeä sekä sydämen pohjatonta kaihoa Karjalan maille. Yhteislaulun siivittämänä osallistuin itsekin karjalaiseen heimohengen jatkumoon viikonloppuna Lahdessa järjestetyillä Karjalan Sivistysseuran Heimopäivillä.  Vuonna 1906 perustetun Karjalan sivistysseuran periaatteiksi on asetettu Karjalan henkisen ja aineellisen tilan kohentaminen: nykypäivänä tämä tarkoittaa työtä karjalan kielen ja kulttuurin vaaliseksi ja elvyttämiseksi sekä laajamittaista karjalaisen identiteetin vaalimista.

Oma tutkimukseni kietoutuu syvästi kulttuurin ja perinteen tematiikkaan. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää millaista kulttuurista tietoa käsityö kantaa ja välittää kokijalleen sekä miten käsityö voi toimia jaettuna kulttuuritietoisuutena. Käsityökulttuuri näyttäytyy tutkimuksessani hyvin perinneorientoituneena – perinne on usein läsnä käsityössä ja käsityö perinteessä. Tutkimuksessani tarkastelenkin käsityötä yhtäältä tekemisen toimintana, toisaalta materiaalisen maailman esineinä ja tämän vuoksi kokemus käsityöstä ulottuu sekä käsitöiden tekemiseen, että niiden käyttämiseen ja merkityksellistymiseen arjessa.

Lahden alue on ollut sotien jälkeen merkittävä evakkoja vastaanottanut alue: noin 9000 alueelle asettuneen karjalanevakon myötä karjalainen kulttuuriperintö on elänyt vahvana ja vivahteikkaana. Käsityöllä on ollut osansa historiakulttuurin muotoamisessa ja muistamisen toiminnassa. Käsityöt ovat näyttäytyneet paitsi aineellisina hyödykkeinä, myös menneisyyden merkkeinä ja henkilökohtaisina historiaansa peilaavina symboliesinenä. Kiinnostavaa on se, millaisia muistoja ja tarinoita käsityöhön on liitetty ja kuinka kokemus karjalaisuudesta on näyttäytynyt kokijalleen käsityön välityksellä.

Myös Heimopäivillä käsityöllä oli sijansa: Vuokkiniemi-seuran tikutusten myyntinäyttelyssä myynnissä oli perinteisten karjalaisten kirjoneulemallikuvioiden mukaan neulottuja “Kirjokintaita Kalevalan laulumailta”.  Keskustelin pitkään seuran neuleaktiivin kanssa, ja harrastuneena käsityöntekijänä hän kertoi mallikuvioiden alkuperän juontuvan vanhoihin karjalaisiin kinnastekniikoihin. Perinteinen kuvio kohtasi näissä lapasissa “saumattomasti” nykyajan – kintaat oli valmistettu vanhoja mallikertoja noudatellen konepestävästä, kestävästä  villasekoitelangasta. Kintaiden myyntihinta , 25 euroa, tuntui näin itsekin käsityöläisestä silkalta hyväntekeväisyydeltä. Kauppa näytti käyvän.

Käsityöt näyttäytyivät Vuokkiniemiaktiivin tarinoissa ahkeran emännän arjen askareina – “karjalainen tikutti aina joutessaan”, hän kertoi. Osviittaa ahkeran emännän ihanteesta löytyy myös Kalevalan säkeistä, joista välittyy kilisevän kutimen arvostus: “mitä lie ikänsä tehnyt, kuta mennehen kesosen, kun ei kinnasta kutonut, saanut sukkoa suu’unki!”. Valmiiksi piti saada.

Käsitöiden ohella Heimopäivien merkityksellisin anti liittyy kohdallani  siihen, kuinka karjalainen identiteetti näyttäytyi tapahtumassa nykypäivään asti ulottuvana kulttuurisena rikkautena, Puheenvuoroissa ja ystävyysseurojen tervehdyksissä korostettiin kasvatuksen voimaa kulttuurin juurruttamisessa ja identiteetin vahvistamisessa. Monikulttuurisuus voi olla myös juurien moneutta tai kulttuuria kulttuurin sisällä, tunnetta kuulumisesta johonkin pirtaan. Kuulumisen kokemuksen luomisessa käsityöllä sekä muilla sen kaltaisilla visuaalis-emotionaalisilla jäljillä voi olla arvaamattoman suuri merkitys.